Isätön isänpäivä

https://varssyja.wordpress.com/isanpaiva/

Heräsin tänään samaan tunteeseen mihin niin monta kertaa aiemmin ja aloin kirjoittamaan tätä blogitekstiä ajatellen, että ehkä ne parhaimmat jutut ja asiat tosiaan syntyvät spontaanisti. On nimittäin isänpäivä ja niin se minunkin Facebookin uutisvirta näyttää kovin isänpäivän täyteiseltä. Minulle tämä päivä ei kuitenkaan ole tarkoittanut juuri mitään, juuri koskaan. Olen tuntenut aina isänpäivinä hieman ulkopuolisuutta. Nykyään pystyn myös tuntemaan aitoa lämpöä sydämessäni kun näen muiden tekevän kakkuja ja korttejaan isilleen, ja miksen tuntisi – eihän se ole minulta pois. Voin itseasiassa samalla saada huulilleni aavistuksen siitä tunteesta miltä mahtaakaan tuntua itselleen läheisen isän muistaminen, johon on syntynyt voimakas side ja kontakti.

Se erilainen isä olikin minun isä

Minun isäni kuoli vuonna 2009 vanhassa iässä. Siihen asti minulla oli fyysisesti aina läsnäoleva isä, muttei koskaan henkisesti. Muistan edelleen kuin eilisen miten päällimmäinen ajatukseni isäni kuolemasta kuultuani oli se, että nyt minulta loppui viimeinenkin toivo saada jotain sellaista, mitä minulla ei koskaan ollut – aitoa isää. Surin jonkin sellaisen asian poismenoa, jota minulla ei koskaan ollut. Jo pelkästään sana ”isä” kalskahtaa omaan korvaani, sillä en ikinä kutsunut isää isäksi vaan puhuin hänestä etunimellä. Isällä oli omat syynsä ja juurensa siihen miksi hän oli sitä mitä hän oli. Kenties päällimmäisenä hän periytti tahattomasti eteenpäin oman isänsä virheitä, koska oli kykenemätön kohtaamaan niitä. Minä sitten olenkin saanut kohdata ja käsitellä noita asioita isänikin puolesta.

Lapsen on vaikea ymmärtää asioita ja uskon, etten ole ainoa joka etsi vanhempiensa käytöksestä syitä ennenkaikkea itsestään. Havahduin ”isättömyyteen” vierailtuani erään koulukaverini kotona n. 9 vuotiaana. Hänen isänsä teki meille pannukakkua, taisi imuroidakin ja tuli leikkimään meidän poikien kanssa pihalle. Olin suu auki ihmetyksestä ja muistan miten ääneen ihmettelin kaverilleni, että ”sulla on aika outo iskä”. Tästä kului jokin aika kunnes havahduin siihen, että se erilainen ja outo isä olikin minulla. Muistan miten sen jälkeen itkin äidilleni, että minäkin haluan ”oikean isän”. Tuon lapsen tuskan täytyi iskeä äitini joka sopukkaan, sillä niin ankara patistus ja puhuttelu siitä seurasi. Sen jälkeen isäni leikki kanssani 5 minuuttia lattialla Legoilla. Nuo olivat tuon pienen pojan parhaimmat hetket isänsä kanssa. Harmikseni siinä se sitten olikin, kaikki se leikkiminen mitä minun ja isäni välillä ikinä tapahtui. Onnekseni minulla oli kuitenkin ”isähahmo” nuoruusiässä, tiedättehän, se vanhempi turvalliseksi koettu mieshenkilö, jonka kanssa viritetään mopoasi ja jutellaan tytöistä. Se korvasi ehkä jotakin, kuten äitinikin, joka yritti kipeästi olla sekä äiti että isä minulle.

Jokainen meistä on menneisyytensä summa

Minulla on periaate, että kuolleista ei puhuta pahaa, joten haluankin korostaa, ettei tämän kirjoituksen tarkoitus ole syyttää tai syyllistää ketään. Mitä haluan kertoa tällä on se, että on monenlaista isyyttä ja vanhemmuutta. Hyvä vanhemmus on maailman vaikein ammatti eikä fyysisesti saatavilla oleva isä ei vielä tarkoita mitään. Halusin jakaa tarinani, koska tiedän etten suinkaan ole yksin huonon vanhemmuuden kanssa. Syitä voi olla monia, mutta aivan liian usein päihteet ja alkoholi näyttelevät rooleja (ja mitä niiden taustalla onkaan). Haluan kertoa sinulle, jota tekstini koskettaa ja olet kenties kasvanut vastaavanlaisissa olosuhteissa, että mikään ei ole sinun syytäsi. Armahda itsesi. Ja jos tunnet syyllisyyttä niin anna anteeksi itsellesi, sillä syyllisyys on niin kovin raskas taakka kannettavaksi läpi elämän. Ja sinulle isä, joka mietit oletko tarpeeksi läsnä lastesi arjessa – kysy heiltä tai ole huoletta enemmän, sillä tämä yliannostus ei tapa. Ja taas sinulle, jolla on ollut läsnäoleva ja rakastava isä, laita siihen juustokakkuun tänään vielä vähän lisää juustoa! 🙂

En tunne vihaa tai katkeruutta isääni kohtaan vaan olen hyväksynyt sen, että se on osa minun tarinaani. Sanon aina, että jokainen meistä on menneisyytensä summa, niin minäkin. Katsoessani tänään itseäni osaan olla ylpeä siitä summasta ja siitä miten olen selviytynyt lukuisista vaikeista elämäntilanteista. Hyväksyn itseni ja tarinani. Ja voin olla ylpeä myös siitä, että omaan rohkeuden kertoa siitä tässä ja nyt. Ja ennenkaikkea haluan kertoa sinulle isä, missä ikinä oletkaan, että minä olen antanut anteeksi. Jos näet minut nyt kyynelissä niin tiedä, että suren tällaisina päivinä ainoastaan sitä ettemme ikinä todella tunteneet toisiamme. Mutta kukaties sen aika vielä tulee.

Mother, Father. Always you wrestled inside me. Always you will.” ~ The Tree of Life