Tositarina isänmaallisuudesta

savolainen_slaavikyykky_tositarina_isanmaa

On itsenäisyyspäivä. En perusta linnanjuhlista enkä katso niitä nytkään. Tämä on minulle ja luultavasti suurimmalle osalle ikäpolveani päivä siinä missä muutkin. En osaa täysin iloita ja arvostaa jotain, jonka vastakohtaa en tunne. En vaikka kuinka yritän ja muutoin arvostan kotimaatani. Olen kasvanut vapaudessa, en tiedä muusta. Olen kuitenkin tuntenut yhden itseäni vanhemman, suuren suomalaisuuden ja isänmaan ystävän. Hän tiesi mitä vapaus ja itsenäisyys merkitsi. Hän oli isäni.

Tuo Jugoslaviassa 1930-luvulla syntynyt serbi oli synnyinjuuristaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia) ehdottomasti suurin Suomen rakastaja ja isänmaallisin koskaan tuntemani suomalainen. Isä lähti 1950-luvun Titon diktatuurin hallitsemasta Jugoslaviasta piskuiseen Suomeen ilman mitään ja ehkä juuri siksi hän osasi arvostaa monia asioita enemmän kuin meistä useimmat. Heikoista lähtökohdistaan huolimatta hän saavutti elämässään enemmän kuin useampi suomalainen. Hänen tarinastaan saisi helposti tehtyä elokuvan.

Isällä oli tapana kertoa puhelimessa tarinoita Suomesta ja suomalaisesta sisusta ulkomailla asuville ystävilleen. Hän kertoi ylpeänä yhä uudelleen ja uudelleen Suomen sotahistoriasta ja miten hänelle rakas pieni Suomi taisteli urhoollisesti suurta ja ylivoimaista vihollista vastaan. Isän johdosta minulla oli suuri kunnia pikkupoikana tavata Antero Rokan esikuvana toiminut Viljam Pylkäs, sillä asuessamme Lempäälässä asui tämä tuntematon sotilas miltei naapurissamme. Isä tunsi hänet ja kävimme kerran hänen luonaan kahvillakin, minä ja isä. Muistan edelleen miten isä suorastaan alkoi sädehtimään tuon suuren sankarinsa läsnäolossa ja puheensorinalle ei ollut tulla loppua. Minä en pikkupoikana ymmärtänyt sen enempää tästä vanhasta miehestä enkä siitä tarjotusta kahvista, mutta kaikki isän olemuksessa puhui omaa kieltään siitä, että hetkessä oli jotain ainutlaatuista ja tärkeää.

Tunnistin myös itsenäisyyspäivän lähestyvän ajankohdan joka vuosi siitä, että isä oli poikkeuksellisesti hyvin ripeää jalkaa matkalla kohti ulko-ovea aina ovikellon soidessa. Silloin nimittäin kiersivät sotaveteraaniliiton rahankerääjät, joiden kanssa isä olisi halunnut kerrata talvisodan kulun ulkomuistista käsin, joka vuosi. Isä oli samalla ainoa suomalainen, jonka tiedän lahjoittaneen rahaa sotaveteraanien hyväksi. Hän jopa lähetti eräs kerta isänmaantunnoissaan jäsenhakemuksen Suomen Sisulle ja ihmetteli pitkään miksei hänen hakemukseensa ikinä vastattu. Hän ei ymmärtänyt eikä tiennyt, mutta taisimme äidin kanssa ääneen ihmetellä miten posti lienee hukannut hakemuksen.

Koko tarinan opetus lienee jotain, jonka minä jo pienenä poikana sisäistin. Isänmaallisuus tai suomalaisuus ei katso synnyinmaata vaan se asuu luonteessa, arvoissa ja sydämessä. 🙂