Bobby Fischer, Newtown, Cristina

savolainen_slaavikyykky_bobby_newtown_cristina

Katselin hiljan perätysten kolme dokumenttia Netflixistä. Oli vapaapäivä. En ollut sen kummemmin mitään vailla, kunhan selailin. Yksi dokkari johti toiseen ”saattaisit ehkä tykätä tästäkin” -suositusten kautta. Sain lopulta yhden kiehtovimmista ja tyhjentävimmistä sukelluksista ihmismieleen pitkään aikaa. Bobby Fischer (1 h 29 min), tarina oikullisesta ja ”hullusta” shakkinerosta, ihmismielen hauraudesta. Hienon hienosta viivasta, joka erottaa nerouden ja hulluudesta. Newtown (1 h 23 min), kiihkottoman karu kertomus lapsiaan kouluammuskelussa menettäneiden vanhempien näkökulmasta. Cristina (39 min), nainen, joka voitti kertaalleen rintasyövän ja joka uusiutui maksasyövän muodossa. Tarina rakkaudesta ja uskomattomasta voimasta sekä rohkeudesta, joka ei jätä silmäkulmia kuivaksi.

Elämän hauraus ja kauneus

Sanoisin, että katso viimeistään päivänä, jolloin kaipaat muistutusta siitä miksi olla kiitollinen siitä mitä sinulla on, sillä on ihmisiä, jotka antaisivat kaikkensa siitä mitä sinulla on. Dokumentit herättivät minussa paljon ajatuksia, niin ammatillisesti kuin aivan tuikitavallisen ihmisen näkemänä. Bobby Fischer ja Cristina olivat molemmat aiheina lähellä toimintaterapiaa, ja tietyllä tapaa myös sitä oli myös Newtown (kriisityön näkökulmasta). Niin elämän hauraus kuin kauneus tanssivat jokaisessa dokumentissa omalla tempollaan välillä vieden, välillä seuraten. Katselin Cristinan näistä viimeiseksi ja mieleeni jäi varsinkin se miten hän kertomuksessaan pohti oman elämänsä tarkoitusta. Hän tiivisti, että ”kuolema on väistämätöntä, se on vain ajan kysymys” ja löysi omasta tarinastaan merkityksen muille, jonka halusi jakaa. ”Meillä on vain tämä hetki. Mitään muuta meillä ei ole. Ehkä se on opetukseni. Herätkää!”